suedegirl

on taas se aika vuodesta. joulukuumeeni pahenee vuosi vuodelta. joulussa rakastan eniten sen tunnelmaa, yhdessäoloa rakkaiden kanssa ja ihania jouluruokia ja -leivonnaisia. lahjojen merkitys vähenee vuosi vuodelta, ja nykyään antamieni lahjojen on oltava itse tehtyjä tai huolella ajatuksella valittuja. eettisyys on hyve, jota on mahdollista toteuttaa jouluhysterian keskellä. haluan jakaa kaikille muutamia vinkkejä siitä, miten se on mahdollista.

ensinnäkin: ihmisille, joilla on jo kaikkea, on parempi antaa lahjaksi hyvää mieltä kuin turhaa tilpehööriä. tämä onnistuu esimerkiksi kirkon ulkomaanavun toisenlainen lahja -sivuston kautta. itse olen saanut pari kertaa ilmoituksen, että nimissäni on annettu tuollainen toisenlainen lahja. olen tullut siitä suunnattoman iloiseksi. joku, joka on tarvinnut kipeästi jotakin, on saanut tarvitsemansa, sen sijaan että minä saisin jotakin, mitä en välttämättä tarvitse. toisenlaisen lahjan voi ostaa jo viidellä eurolla, joten pienelläkin panostuksella voi lähteä mukaan hienoon kampanjaan.

paljon matkustavaa ystävää tai perheenjäsentä ilahduttaa varmasti lahjaksi saatu vr lahjakortti, joka on voimassa vuoden verran ja jolla voi ostaa kaikenlaisia junalippuja monessa erässä. juna on päästöttömimpiä kulkemismuotoja, joten sillä kulkeminen on ehdottomasti eettistä. vr myös tekee jatkuvasti työtä ympäristön puolesta.

matkustelijalle sopii lahjaksi myös vastuullisen matkailijan käsikirja, joka ainakin itseäni kiinnostaisi suuresti.

herkuttelijoille sopii ehdottomasti ostaa reilun kaupan tuotteita. kahvia, teetä, suklaata, kuivattuja hedelmiä, suloisia maustettuja sokereita (näitä näin sokoksella ainakin) tai miksei vaikka pullo viiniä. reilun kaupan herkuista voi koota vaikka kokonaisen korillisen. reilun kaupan tuotteilla herkuttelemisen jälkeen voi tulla samanlainen sokeriöveriällötysolo kuin tavallisella suklaalla mässäilynkin jälkeen, mutta ainakin omatunto saa olla vähän puhtaampi...

amnestyn nettikaupasta löytyy myös monta hyvää vinkkiä joululahjoiksi, joissa on vähän enemmän ajatusta. tuotto niistä menee todella hyvään tarkoitukseen. yksi amnestyn tämän hetkisistä suurista kampanjoista on kuuluu kaikille, joka pureutuu köyhyyttä aiheuttaviin ja syventäviin ihmisoikeusloukkauksiin. lahjan mukaan voi laittaa vähän tietoa amnestystä ja sen toiminnasta. joulu on yhtä hyvä aika ihmisoikeuskeskusteluille siinä missä mikä tahansa muukin. kaikki eivät saa viettää sellaista yltäkylläistä joulua kuin me.

itse aion hyödyntää ainakin paria näistä omista vinkeistäni ja lisäksi tehdä muutaman joululahjan itse. toivottavasti ne tuovat saajilleen hyvää mieltä!

huu, onpa viime aikoina tullut katsottua elokuvia. leffojen töllöttämisen lisäksi olen lähinnä askarrellut ja kutonut. saispa niitä töitä jo jostain. mun viikonloppu on jatkunut jo puolitoista viikkoa. torstaina kävin ilmoittautumassa yhteen paikkaa sijaiseksi ja maanantaina on vuorossa toinen. pitäis varmaan keksiä jotain muutakin vielä. jostain syystä ei kauheasti huvittaisi enää mennä siivoamaan tai jakamaan mainoksia tulevalla korkeakoulututkinnollani. vaikka eihän sitä aina voi valita.

mutta ne elokuvat. ostin sokoksen alesta harry potter & feeniksin killan alle kuudella eurolla. katsoin yksikseni viinilasin kanssa, kun mies oli pikkujouluissa remuamassa. en ole tehnyt vielä tarpeeksi ahkeraa myyräntyötä saadakseni miekkosen kiinnostumaan pottereista. :( se on kuitenkin mahdollista, sillä eräs kaverini sai poikaystävänsä lukemaan kaikki potterit, vaikka ko. mies aluksi tuomitsi ne täytenä hölynpölynä.

no, hölynpölystä toiseen. kävin torstaina katsomassa new moonin tyttöjen kanssa, ja tajusin twilight-saagasta pari uutta juttua. ei, en ole lukenut niitä kirjoja, joten en varmaan joidenkin mielestä saisi sanoa yhtään mitään. pointti oli kuitenkin, että imagessa oli juttua vampyyreista ja vähän twilightistakin, ja siinä kerrottiin stephenie meyerin olevan mormoni ja "hyvin perinteinen nainen". niinpä ei leffoissa ja kirjoissa seksillä mässäillä, vaan noudatetaan aatetta "tosi rakkaus odottaa". toisaalta, huoh kuinka tylsää. toisaalta, aika virkistävää tässä kaikki-mulle-tänne-heti-nyt-maailmassa. juuri se pidättyväisyys tekee niistä leffoistakin niin pakahduttavia. kaikki tunteet ovat piipussa ladattuina, mutta niitä ei päästetä ulos. mun teki mieli lähes huutaa leffassa, että pussatkaa nyt jo! se kertoo, että elokuva onnistuu herättämään katsojassakin tunteita.

juonihan on twilightissa vähintäänkin älytön. yritin sitä miekkoselleni selittää, ja hän suurin piirtein räjähti nauruun. "siis se toinen oli ihmissusi? ja toinen vampyyri?" joo, ja niiden väliltä pitää nuoren naisen rakastettunsa valita. kävipäs vähän huono tuuri. dialogi on myös jotenkin väkinäistä ja vähäistä ja musiikki, eleet ja ilmeet melodramaattisia. silti siinä on jotain, mistä tykkään ja minkä vuoksi haluan niitä katsoa. on ne visuaalisesti ja tunnelmaltaan jotenkin hienoja kuitenkin. ja mulla on edelleen vampyyrinmentävä aukko sydämessäni. (vaikka new moonin perusteella oonkin nyt ehdottomasti team jacobissa. nammmmm)

fantasiaseikkailuiden lisäksi mua ovat viihdyttäneet kaksi russell crowe -leffaa, american gangster ja state of play. molemmat olivat hyviä, ehkä american gangster vähän toista parempi. gangsterissa herra oli huumepoliisi ja state of playssa tutkiva journalisti, joka pääsi jättijutun jäljille. molemmat leffat pureutuivat mielenkiintoisiin aiheisiin, toinen 60-70-lukujen huumekauppaan ja ihmisiin ja ihmiskohtaloihin sen takana, toinen poliittiseen juonitteluun ja sotateollisuuteen ja myöskin ihmiskohtaloihin näiden takana. american gangster perustuu tositapahtumiin ja on hienoa ajankuvaa. state of play on toisaalta kuvitteellinen tarina, mutta siinä on varmasti totuuden siemeniä, ja hyvin ajankohtaisia sellaisia. nautin molempien elokuvien juonista ja roolihahmoista suuresti, vaikka yleensä noiden lajityyppien elokuvat jättävät mut vähän kylmemmiksi. näissä oli kuitenkin molemmissa sen verran avattu roolihahmojen yksityiselämää, että tarinoihin tuli lämpöä.

ja onhan se russell lutunen.

seuraavat ajatukseni kuulostavat varmaan mahdollisimman hölmöiltä ja epämoderneilta ja epäfeministisiltä, mutta sanon ne silti.

rakastan miestäni. rakastan meidän yhteistä kotia. rakastan sitä, miten hyvin ihmiset meillä aina viihtyvät. miten kodikasta ja lämmintä meillä on, niin henkisesti kuin fyysisestikin. rakastan meidän kaikkia vanhoja huonekaluja, meidän levyhyllyä, josta löytyy aina jotain hyvää, meidän pursuilevaa kirjahyllyä, meidän kaikkea, mikä on MEIDÄN eikä mikään enää oikeastaan olekaan vain minun.

musta tuntuu suunnattoman hyvältä olla enemmän kuin yksi. myönnän olevani täysin riippuvainen puolisostani siinä mielessä, etten osaisi enkä haluaisi olla enää yksin. en myöskään osaa kuvitella olevani enää koskaan kenenkään muun kanssa. olen joskus yrittänyt kuvitella, ja se on tuntunut pelkästään väärältä. ei ole myöskään tuntunut oikealta ja hyvältä olla kenenkään muun kanssa ennen tätä nykyistä ihmissuhdetta. jos ei nuo tunteet kerro siitä, että tämä juttu on oikein, niin ei mitkään.

se on ihan kullanarvoista, kun löytää ihmisen, jonka kanssa kaikki sujuu ja joka on oikealla aaltopituudella. joka tajuaa mun juttuja ja jolle saan kiukutella, jos kiukuttaa. jonka kanssa mulla on maailman hölmöintä sisäpiirijuttua ja jonka kanssa aion tehdä lapsia. jota saan ottaa kädestä kaupungilla ja jonka niskaa saan suukottaa. joka jaksaa mua ja välittää ja huolehtii ja tekee mulle herkkuja, kun pyydän. miten olenkaan voinut onnistua näin? miten voin ansaita tällaisen? miten olen saanut uskoteltua jollekulle olevani tämän arvoinen?

luulen, että vastaus noihin kaikkiin kysymyksiin on vain se, että kun Se Oikea osuu kohdalle, niin sille ei kukaan tai mikään voi mitään. järjen ääni häipyy olemattomiin ja ilmassa on vaan niin vahvaa kemiaa, että sitä vastaan on turha taistella. Sen Oikean luota ei voi pysyä poissa, sitä ajattelee jatkuvasti. mielen täyttää aina välillä, vielä kahden vuoden jälkeenkin, ihmetys siitä, että miten joku noin hyvin mulle sopiva ihminen voi olla olemassa. miten jossain on voinut kasvaa tuollainen, miten siitä on tullut noin hyvä mulle? miten siihen ei vaan voi kyllästyä?

ja juuri tuo kemia on selittämätöntä. liittyy se sitten biologiaan, hormoneihin tai psykologiaan, niin en usko sitä voivan selitettävän. se vain on, ja on hienoa, että se vain on. sillä hetkellä, kun joku onnistuu kaavoittamaan rakkauden, se lakkaa olemasta. meillä on tarve uskoa ihmeisiin.

tässä lempikohtaukseni elokuvasta, jonka tänään katsoin. across the universe oli se. sijoittui 60-luvulle ja rakentui beatlesin biisien varaan. yhteen sekoittuivat vuosikymmenen psykedeelisyys, levottomuus, musiikki, rakkaus ja rauhanaate. hyvät henkilöhahmot ja koskettava juoni kruunasivat kaiken. tämän haluan nähdä uudestaankin. across the universeä voi jossain määrin verrata pink floydin the walliin. ainakin se oli ainoa vertailukohta, joka tuli mieleen. across the universessä on paljon perinteisempi juonikuvio kylläkin.

beatlesin biisit ovat syöpyneet kansakunnan muistiin. ne ovat minullekin hyvin tärkeitä, vaikka näin nuori olenkin. se kertoo niiden ajattomuudesta ja kyvystä kiteyttää jotakin hyvin oleellista. sinä päivänä, kun ihmiset eivät enää tunnista näitä kappaleita, minä suren.

tulipa vaan muuten mieleen, kun tuossakin elokuvassa sotaa käsiteltiin, että haluaisin taas nähdä lempisotaelokuvani päivä ilman sotaa. nykyään en kestä enää oikein katsoa sotaelokuvia. minun piti viime perjantaina jättää deer hunterkin kesken jo ensimmäisen tunnin jälkeen, kun en halunnut katsoa sitä hulluutta ja kärsimystä. tuntuu, että vietnamin sota oli hulluutta ja kärsimystä mitä suurimmissa määrin. nuoret amerikkalaiset miehet lähtivät kuolemaan toiselle puolen maapalloa aivan turhaan. tuo päivä ilman sotaa sijoittuu ensimmäiseen maailmansotaan ja kertoo siitä kuuluisasta tositapauksesta, kun miehet lopettivat sotimisen jouluksi ja nousivat juoksuhaudoista tervehtimään toisiaan ja viettämään aikaa toistensa kanssa. sodan järjettömyyttä ja inhimillisyyden korostamista ei voi tuota paremmin ilmaista.

tuollaisten tapahtumien pitäisi myös syöpyä kansakunnan muistiin. jokaisen historian tunnilla torkkuvan räkänokkateininkin päähän. tässä sirpaloituvassa yhteiskunnassa me ajaudumme erillemme ja alamme pelätä toisiamme typeristä syistä. niinpä, kun ensimmäisessä maailmansodassakin noustiin juoksuhaudoista tervehtimään vastapuolta ja heitettiin aseet sivuun, voisimme mekin omissa elämissämme jakaa lämpöä ja inhimillisyyttä ympäristöömme.

ps. eräs luokkatoverini sai pitkän lastentarhanopettajan sijaisuuden pääkaupunkiseudulta. en voisi olla hänestä ylpeämpi. :)

tämä on nyt mun teemabiisini.

koulu on loppu ja selvisin opinnäytetyön esittämisestä hengissä, jopa aika hyvin, kunhan alkujännityksestä pääsin eroon. hämmästyksekseni muistin kaiken, mitä olin ajatellut sanoa, ja jopa vähän enemmän ja paremmin ja hienommin. ohjaajakin kiitteli, että esitys oli jopa parempi kuin itse kirjallinen raportti. ja tekemääni opasta kaavailtiin jo melkein kaupalliseen levitykseen, mutta ei nyt innostuta siitä ajatuksesta liikaa.

loppuviikon aion levätä laakereillani ja tehdä ei-mitään. huomenna menen kirjastoon lainaamaan sarjakuvia ja katson jonkun hyvän leffan. teen vain kivoja juttuja. sellaisia, mihin ei ole ollut aikaa pariin kuukauteen hullun hektisten kouluhommien vuoksi. tänään, kun pääsin kotiin, niin kyllä tuo parin kuukauden stressi ja mieleni viulunkielten äärimmilleen kiristäminen pikku itkuna purkautuivat. nyt on hyvä ja rento olo. äsken tulin kotiin nakkilasta rummuttelemasta. siellä viimeistään huuhdottiin kaikki kouluhuolet viemäristä alas.

voi miten hienoa, että on nyt saanut kaiken valmiiksi. enää muutamat kaavakkeet ja tutkintotodistusanomukset täytettävänä. miten hienoa, että nyt saan vaikka miettiä kaikessa rauhassa jouluvalmisteluja, eikä mikään muu homma ole hengittämässä niskaan. autuasta.

ensi viikolla alan etsiä töitä. lähinnä ilmoitan itseni sijaislistalle päivähoitotoimistoon ja iltapäiväkerhotoimistoon. iltapäiväkerhojen ohjaaminenkaan ei olisi lainkaan hullua hommaa. helppoa ja kivaa. helpot ja kivat asiat on mun mieleen. joo. moi.

voi luojan pyssyt.

niin kuin sitä luuli päässeensä esiintymisjännityksestä eroon.

huomenna on mun opinnäytetyön esitys. esitys, jota seurataan ja syynätään tarkasti ja arvovaltaisesti. tein äsken hienot powerpointit ja osaan toki opparini ulkoa etuperin ja takaperin, mutta jotenkin vaan pelkään, että huomenna kissa vie kieleni ja jökötän siellä luokan edessä kauhusta kankeana ja kykenemättömänä mihinkään.

oon siellä yksin esiintymässä. se pelottaa. useimmiten saa olla jonkun muun kanssa aivoituksistaan kertomassa ja saa vähän tukeutua toiseen. nyt kaikki katsoo pelkästään mua ja pelkästään minä olen äänessä. varmasti tulee kamalia blackouteja ja takeltelua ja hermostunutta, typerää kikattelua. ja tuo huominen kun on niin pirun virallista olevinaan. arghh!

perkelettäkö pitää tuollaisia esityksiä olla opiskelijan mahaa ylösalaisin muljauttamassa. ja miksi se nyt tässä eniten pelottaa, kun kaikki vaativin työ on tehty jo.

tänään oli kiirus päivä. jouduin ryhmätentistäkin kesken lähtemään, jotta ehdin töihin ajoissa. onneksi aikuisten maailmassa tommosetkin asiat on sovittavissa. töissä olikin yllättävän vähän lapsia ja oli rentoa. laskin liukumäkeä monen monta kertaa ja lapset oli riemuissaan. eipä mua haittaa saada palkkaa liukumäen laskemisesta. :D

kotona ehdin suurin piirtein vaatteet vaihtaa, kun taas oli mentävä. meillä oli rantakartanossa illallinen koko luokan kanssa koulun päättymisen kunniaksi. ruoka oli hyvää ja paikka viihtyisä, mutta parasta oli seura. heidin kanssa naurettiin vessassa kaksin joillekin ala-arvoisille jutuille vedet silmissä. teki hyvää pulista höpöhöpöjä tentin ja töiden jälkeen. enää kaksi päivää koulustressaamista jäljellä, huh. niiden jälkeen saakin aloittaa työ(ttömyys)stressauksen. rattoisaa!

en ihan ymmärrä vielä, miten suurien asioiden äärellä tässä ollaan. muutama koulukaveri on ihan pian muuttamassa muualle, joillakin on työhaastatteluja ja kova työn ja asunnon hakeminen meneillään. rantakartanon jälkeen istuttiin huntersissa porukalla ja oli tosi hauskaa.

mielessä kaihersi pieni haikeus kuitenkin, sillä se saattoi olla viimeisiä kertoja, kun sillä tavalla istuskellaan yhdessä isolla porukalla. voi kun pidettäisiin yhteyttä ja nähtäisiin paljon vielä koulun loppumisen jälkeenkin. mun on vaikea kuvitella, ettei niin olisikaan. ettei koulussa kierräkään tunnilla lappuja, joilla sovitaan, minne mennään kahville koulun jälkeen. ettei nauretakaan yhdessä kaikelle hölmölle ja väännetä vitsiä sosionomijutuista. sosionomiudesta kun todella riittää naurun aiheita, ihme jokapaikanhöyliä. vähän kaikkea ja ei paljon mitään. hirveän hyviä tyyppejä tuonne kouluun on kuitenkin eksynyt. <3

huh huh hui.

sikainfluenssauutisointi näyttää samalta kuin hengenvaarallisten epidemioiden vastaavat elokuvissa. onneksi ei ole ihan sellaisesta uhkakuvasta kysymys. on se silti nopeasti levinnyt, jos kuukausi sitten oli muutama sata sairastunutta ja nyt kymmeniä tuhansia. tässä ei voi muuta kuin odottaa että koska se tulee omalle kohdalle. mulla on onneksi monia syitä olla panikoimatta.

koulumme on auliisti luvannut sikanuharokotteen sosionomiopiskelijoille viikolla 51 eli ihan liian myöhään. rokotteen saamisesta kestää kaksi viikkoa suojan syntymiseen, joten rokotekortin varaan en laske omalla kohdallani mitään. puolisoni on sen jo parisen viikkoa sitten saanut ensimmäisten joukossa, joten heittäydyn riemumielin kotihoidettavaksi, mikäli sairastun.

saattaisin jopa nauttia viikon pakollisesta lomasta kaiken tämän valmistumishullunmyllyn jälkeen. sikanuha on hyvä syy ihan olla vaan. ei haittais mua.

sairastin tavallisen influenssan kuutisen vuotta sitten, juurikin ennen joulua. se oli aika hc-kamaa. en voinut kuin maata sohvalla muutaman päivän. suihkuun raahautuminen oli sairastamisajan suurimpia saavutuksia. koko kroppa oli kipeä ja nuutunut ja yskiessä irtosi isoja limaklönttejä. mutta tuon influenssan jälkeen en ole ollut kuin muutaman kerran pikku nuhassa ja köhässä. en siis pelkää, ettenkö selviäisi possunuhasta. olen yleensä aina terve ja fyysisesti hyvinvoiva. vahva kroppa on varmaan geeniperimän ansiota minun tapauksessani, kiitos siitä.

...

tänään soitettiin töihin aamulla, hetkeä ennen kuin olisin lähtenyt kouluun. ei ollut vaikea vastata myöntävästi, koska koulussa olisi ollut moninkertaisesti tylsempää ja vähemmän rahaa tuottavaa. töitä on vielä huomenna ja maanantainakin. jotakin on jossakin mennyt perille, kun juuri eilen ääneen tuskailin, että mitä jos ei ole yhtään töitä ja rahaa kohta.

hah, tässä on kyllä kaikkea tosi hauskaa tekemistä vielä ennen kuin keskiviikon ja opinnäytetyön esittämisen jälkeen voin huokaista helpotuksesta.

- huomiseksi pitää saada valmiiksi portfolio (purku opettajan kanssa kahden kesken klo 15-16), jonka tekemisessä olen puolivälissä. tätähän olisi siis pitänyt tehdä työharjoittelun aikana, mutta taisin vähän priorisoida asioita ja keskittyä oppariin silloin. huomenna on myös töitä klo 7.30-14.30. hups!
- pitäisi pian toimittaa oppari kansitettavaksi, jotta sen saa koulun kirjastoon pönöttämään ja pölyttymään.
- maanantaina on päihdetyön tentti, johon pitäisi lukea aika paljon, enkä ole vielä aloittanut. joudun myös skippaamaan muutaman koulutunnin sitä töiden vuoksi. (jos ei tuosta tentistä pääse läpi, niin valmistuminen viivästyy...)
- pitäisi tutustua opponoitavaan opinnäytetyöhön ja keksiä siitä fiksua sanottavaa keskiviikoksi.
- pitäisi vääntää omaan opinnäytetyön esitykseen hienot powerpointit, keskiviikoksi myös.

siispä tilaisin yhden sikanuhan ensi viikon lopusta alkaen, kiitos. sais levätä, eikä tarvis jouluna sairastaa. :D

mut valtasi ihmeellinen olo pälkäneellä käydessä. ikkunasta katsellessa maisema oli kuin englantilaisella maaseudulla. oli sumuista ja hauskan ruskeanvihreää ohuen ja laikukkaan lumipeitteen alla.

kivuliaat kouluvuodet alkavat olla niin kaukana takana, että ne tuntuvat yhtä sumuisilta kuin tämän illan maisemat. niinpä pälkäneellä voi käydä jo ihan rennosti, ihan vain nautiskelemassa ja tapaamassa rakkaita perheenjäseniä. mua ei velvoita kukaan eikä mikään menemään siellä edes käymään keskustassa kävelemässä niillä kaduilla, jotka eivät merkitse minulle enää mitään. voin keskittyä olennaiseen. olemiseen. saunomiseen. kissan rapsutteluun. lehtien lukemiseen. perheenjäsenten kanssa keskustelemiseen. ihana aikuisuus, ihana tyyneys, ihana rauhallinen olo olla itsensä kanssa.

zen cafe lauloi minulle tänään, että nainen vailla historiaa, tyttö ilman menneisyyttä. mutta minä en enää ole. olen kasvanut niin kauas teinivuosista, että voin jo hyväksyä ne. ja että ne ovat ollutta ja mennettä. on jo parin vuoden ajan tuntunut, että elän elämäni parasta aikaa. että löydän paikkaani koko ajan enemmän. jos nyt kohtaisin peruskouluaikaisia kiusaajiani, niin olisin luultavasti tyynin mielin. olen kasvanut henkisesti kilometrin ylöspäin nyt aikuisiällä, nähnyt ja kokenut paljon, löytänyt elämäni rakkauden, käynyt maailman toisella laidalla tajuamassa elämän ihmeellisyyden, ja kohta valmistun korkeakoulusta.

vielä pari vuotta sitten yksi suuri motivaattori elämässä pärjäämiseen oli lause "mä näytän niille, näkispä ne mut nyt!" viitaten ihmisiin, jotka ovat minua aliarvioineet ja ennakkoluuloisesti arvostelleet, mutta ei enää. täytän enää vain omia odotuksiani, ja taidanpa pitää itsestäni aina vain enemmän. itsestään tykkääminen on muuten sit niin hyvä juttu! helpottaa elämää huomattavasti. vanheneminen tuo mukanaan armeliaisuuden vähän kaikkea kohtaan. arvostan itseäni, koska elän mielestäni hyvien periaatteiden mukaan ja kohtelen kanssaihmisiäni mahdollisimman hyvin. ei sitä enempää voi vaatiakaan.

...

ilta-sanomissa muuten luki, että jos jokainen suomalainen viettäisi yhden lihattoman päivän viikossa, olisi vaikutus päästöihin (vuodessa?) sama kuin jos suomen teiltä poistettaisiin 150 000 autoa. aika mieletöntä. aika pieni uhraus yksilöltä, ja noin suuret vaikutukset. nyt ei sit enää yhtään sitä shittiä keneltäkään, ettei yksi ihminen voi mihinkään vaikuttaa. kaikkihan me ollaan vain yksi ihminen! jos barack obama viettäisi lihattoman päivän kerran viikossa, sen vaikutukset olisivat samat, kuin jos sinä tekisit niin. mieti sitä.

"We are responsible for everything that happens in this world."
Paolo Cuelho

kuka muukaan olisi? kivet? linnut? kävyt? ei mikään muu laji ole samalla tavalla astunut oman ekologisen lokeronsa ulkopuolelle niin kuin ihminen. ja tallonut siinä samalla muutaman tuhannen muun lokerot muusiksi.

pienestä (...) koulustressistä huolimatta viikonloppu reissuineen ja sosialisoitumisineen oli oikein nautinnollinen.

perjantaina nautimme porukalla marusekin antimista, joita suosittelen kaikille sushin ystäville. oli meinaan hyvää! viikonloppuisin kannattaa tehdä pöytävaraus, ettei jää wasabin sijasta näppejään nuolemaan, sen verran suosittu vaikutti paikka olevan.

marusekista jatkoin yhden ystävän kanssa musiikkiteatteri palatsiin katsomaan andre wickströmin stand up -showta. paikka oli jopa kiusallisen hieno, remontoitu alkuperäiseen loistoonsa museoviraston valvonnan alaisena. andre oli tietysti mainio, mutta olisin kaivannut lisää uusia juttuja ohjelmistoon. näin herran livenä nyt neljännen kerran ja lisäksi omistan häneltä ilmestyneen dvd:n. niinpä minulle ei ollut kuin muutama uusi juttu kuultavaksi. ne uudet olivat kyllä mainioita ja aukaisivat nauruhanaani senkin edestä, mitä en jaksanut enää vanhoille jutuille nauraa. suosittelen lämpimästi herran keikalle menemistä, jos haluat hauskan illan viettää. ensimmäisellä kerralla kaikki andren jutut ovat ässiä.

wickströmin jälkeen yhytimme loput kaksi seurueestamme kulman takaa, oluthuone esplanadista, joka on mukavan rauhallinen ja tyylikäs, tosin ehkä hieman keski-ikäinen paikka. sieltä saa hyvää simaa! siis plevnan 5-prosenttista panimosimaa, joka on jännän ja hyvän makuista. pelattiin myös iänikuista tornipeliä, jossa siirrellään vuorotellen palikoita tornista sen päälle. se on joka kerta hauskaa ja jännää kuitenkin.

yöksi päästiin ystävän luo pispalanharjun päälle, mistä oli upeat näkymät asutuksen yli pyhäjärvelle. oltiin oikeasti korkealla. talojen valot levittäytyivät allemme valomerenä, sitä oli hienoa katsella.

oli juuri minun makuni mukainen ilta, ja on vaikeaa keksiä, mikä siitä olisi voinut tehdä vielä mukavamman. sushia, stand upia, istuskelua, jutustelua ja pelaamista tuopin äärellä. en laita pahakseni, että tampereesta tulee vielä kotikaupunkini.

lauantaina heräsimme aikaisin ja suuntasimme kyydillä kohti itärannikkoa (jos nyt noin voi sanoa?) ja ristiäisiä. päivänsankari sulatti sydämeni täysin, niin rauhallinen ja suloinen vauva. nukkui vaan melkein koko juhlien ajan. pikkuherraa oli ihana silitellä. miten ihmeellinen onkaan pieni elämä ja sen kantaja.

ristiäisistä jatkettiin etelä-savoon appivanhempikokelaiden (jos nyt noin voi...vol.2) luokse. oli ihanaa päästä oleskelemaan harvoin nähtyjen, mutta mieluisiksi tulleiden ihmisten kanssa. syötiin kaikki porukalla juustoja, hedelmiä ja keksejä pöydän ääressä, juteltiin ja juotiin viiniä. nautin vapautuneesta, lämpimästä ja hauskasta tunnelmasta, enkä jaksanut enää huolehtia siitä, miten poskeni alkoivatkaan punoittaa nauramisesta, lämmöstä ja viinistä. saunomaankin pääsi.

sunnuntaina vieraat lähtivät vuorotellen pienissä rykelmissä. me kaksi satakuntalaista jäimme viimeisiksi ja aloitimme iltapäivällä pitkän junamatkamme poria kohti. matkan aikana ehdimme mm. käveleksiä pieksämäen keskustassa, syödä karkkia ähkyyn asti, nukkua, opiskella, hakea kahvia tampereen asemalta ja nukkua lisää ennen poria. jos nyt sitten ei kerrota kenellekään, niin perillä kotona maistuivat vielä pitsa ja löysäily. emmekä päässeet lotossa rikastumaan mekään.

matkustaminen on minusta aina rentouttavaa ja inspiroivaa arjesta irrallaan olemista. sain nytkin mielettömät fiilikset jostain pieksämäellä kävelystä, vain siksi, etten ollut käynyt siellä koskaan ennen ja oli vain hetki aikaa, ennen kuin juna taas lähti. jotakin ihanan romanttista junalla matkustamisessa on, varsinkin vanhoilla junilla mennessä. vieraat maisemat vilahtavat ohi ja kanssamatkustajista tulee aina kehiteltyä tarinoita ja heidän puheluitaan kuunneltua ihan vahingossa.

pakota minut muistamaan
kuinka helppoa on puhua
pakota minut muistamaan
kuinka helppoa on laulaa

ruoho nousee maasta varoen
ketunpojan silmät aukeavat hiljaa

soi päässäni koko viimeisen työharjoittelupäivän, ja koko päivä oli niin kuin tuo laulu ja terhi kokkosen ääni. heleä, kevyt, kirkas ja kaunis, mutta kuitenkin jotenkin vakava ja lopullinen. lapset olivat niin suloisia, että olisin ottanut vaikka joka ikisen kotiin mukaan. luin päiväunilla ääneen fedja-setää, kissaa ja koiraa, ensimmäistä kertaa koskaan, ja voi kun se oli hyvä kirja. luin sitä itsekseni pitkälle eteenpäin lasten nukkuessa.

ilma oli kylmä, aurinkoinen ja kirpeä, ja miten musta tuntuikin niin hyvältä kävellessäni kaduilla. sain halauksia ja ihmettelyjä, että voi ei, joko sulla nyt on viimeinen päivä. vein kaikille keksejä ja suklaata kiitokseksi. tulee ikävä lapsia, ne olivat loistavia persoonia joka ikinen. niin fiksuja ja osaavia pieniä ihmeitä. niin pieniä, pehmeitä, kauniita ja suloisia. miltä ne näyttivätkään herätessään päiväunilta rusottavin poskin ja sekaisin olevin hiuksin.

miten hyvältä tuntuikaan joka kerta, kun lapsi teki oikein ja häntä sai kehua. miten rakentavalta, kun lapsi teki jotain väärin ja hänet sai ystävällisesti, mutta jämäkästi ohjaamalla korjaamaan käytöstään. miten tärkeältä, kun sai lapsen luottamaan itseensä ja kykeni tarjoamaan lohtua itkun yllättäessä.

kyllä mä joka päivä ihmettelen lasten upeutta ja haurautta. minusta se tuntuu tärkeimmältä mahdolliselta työltä, olla lapselle hyvä ja turvallinen aikuinen, joka osaa asettaa rajat ja rakastaa.

tämä on ollut kova juttu viime päivinä. huikee esitys kerta kaikkiaan.

tänään olisi ollut kauan ja hartaasti odotettu samuli putron keikka, mutta hormonimonsteri päätti tulla kyläilemään just tänään. olen ollut kamalan väsynyt ja ärtyisä ja viskonut tavaroita menemään. kiukutellut kaikesta ja vaatinut huomiota. päätin jäädä siis kotiin. puolisolla on ehkä vähän kestämistä näinä päivinä.

parasta tässä päivässä on, että löysin söpön mustan mekon (ja nyt omistan, mitä, ehkä viisitoista mekkoa.....) ja kahdet kivat korvikset vilasta, yhteensä seitsemän euroa. siellä oli jotkut crazy daysit menossa. kävin myös tsekkaamassa kappahlin hypetetyn vintage stories -malliston, mutta ei se oikein sykähdyttänytkään minua. toki ne olivat kauniita vaatekappaleita, mutta ilmeisesti vaatemakuni onkin sen verran käytännöllinen, etten osannut nähdä niitä vaatteita oikein missään tilanteissa päälläni.

karkkia on kans kulunut kiitettävästi tänä viikonloppuna, hyi olkoon. onneksi käytiin myös kävelyllä. käveltiin ihanalta näyttävän la braza -ravintolan ohi. hiukan houkuttaisi mennä juhlistamaan ensi kuussa koittavaa vuosipäivää sinne. söisin jotain oikein hyvää kalaa. mmmm.

saatte vielä tämän kaupan päälle.

sydämessäni on pieni pehmeä kohta kalsareisillaan hyppiville hipeille.

suht raskas viikko takana. onneksi keskiviikkona ehdin rummuttelemaan nakkilaan ja eilen nähdä tyttöjä salkkareiden, muodin huipulle ja herkkujen ahmimisen merkeissä. joka päivä oon vetänyt aamuohjelmaa lapsille. niiden tuokioiden huolellinen suunnitteleminen ja toteuttaminen on ollut mielettömän antoisaa. lisäksi oon joka päivä työharjoittelun jälkeen kirjannut oppariani varten tarkasti ylös, mitä tapahtui ja miksi.

nyt onkin takki tyhjänä. tänään lepään ja rotvään perusteellisesti. huomenna odottavat taas kirjoitushommat. niitä ei auta paeta nyt päiväksikään.

 missä vaiheessa mun kuuluu pyytää naapureilta anteeksi yleistä alasti hillumista ja jatkuvaa afrikkalaisen musiikin kuuntelua?

nyt ollaan aikuisia. nyt aletaan päättää, miten ja millaista elämää rakennetaan yhdessä. olo on huikaiseva. jotakin tulee tapahtumaan, jokin suuri muutos, joka on itse päätetty ja suunniteltu!

on nimittäin enemmän kuin vakavasti harkinnassa, että nämä puput rakentavat seuraavan kotikolonsa mustanmakkaran maille, mansesteriin, nääsvilleen, tampesteriin. ajallisesti tuo sijoittuu ensi vuodelle, todennäköisimmin elo-syyskuuksi. asunnon hankinta voi olla vaikeaa silloin, mutta ei pidä lannistua ajatuksesta. meillä on molemmilla kaikesta huolimatta melkein varma työllistyminen kuitenkin, ja vuoden alkupuoliskon ehtii hyvin tehdä töitä porissa ja säästää vähän varastoon.

tiedän, ettei ehkä ole kaikkein viisainta lähteä täältä juuri kun täällä alkaa olla verkostoja ja kokemusta työmaailmassa, mutta joskus täytyy vaan repäistä ja uskaltaa, kun haluaa mennä elämässään eteenpäin. tuo päätös on tuonut uutta virtaa molemmille, kaikessa tuntuu olevan enemmän mieltä, kun ollaan oikeasti menossa jonnekin eikä aina vaan jumissa länsirannikolla.

tampere siksi, että se on lähellä ja lähempänä kaikkea. se ei ole liian suuri, mutta tarpeeksi suuri. se on minulle tuttu ja rakas jo entuudestaan, mutta ei liian tuttu. siellä on paljon enemmän mahdollisuuksia kaiken suhteen kuin porissa. enemmän kulttuuria. siellä ja sen lähellä asuu monia minulle tärkeitä ihmisiä.

porin paras puoli tampereeseen verrattuna on se, että täällä asumme keskustan kyljessä törkeän halvalla vuokralla isossa kaksiossa. se ei tule onnistumaan monissakaan muissa kaupungeissa. but you win some, you lose some. täällä se keskusta kuitenkin tarkoittaa vain kahta korttelia ja on melkein aina autio. elokuvissa menee vain yksi kiinnostava leffa kerrallaan ja kunnollista asiakaspalvelua saa etsiä kuin riisinjyvää ämpärillisestä herneitä.

tiedän mä silti, että tätä tulee jotenkin ikävä vielä. tänne jää hurjan hyviä tyyppejä, joiden kanssa on monet naurut naurettu. tästä on tullut tuttu ja turvallinen paikka.

...

käytiin muuten elokuvissa katsomassa tyttö joka leikki tulella, koska pidimme niin kovin paljon sarjan ykkösosasta miehet jotka vihaavat naisia. kakkososan ohjaaja oli eri kuin ensimmäisen, ja sen huomasi. ikävä kyllä huonolla tavalla. ykkösessä oli kekseliäämpiä leikkauksia, joilla luotiin oikeasti painostava ja tiheä tunnelma. myös juoni oli hieman kiehtovampi ensimmäisessä osassa. toki lisbeth salanderilla oli edelleen enemmän munaa kuin kenelläkään ukolla, fanitin ihan täysillä.

eikä tuo leffa nyt pohjattoman huono ollut, vaisumpi vain kuin ensimmäinen. oikeastaan sellaista perus ruotsalaisdekkarikauraa. oli toki kiva katsella tuttuja tukholman maisemia, jotka saivat taas syttymään pienen tukholmakuumeen. ruotsin kieltä oli myös oikein mukava kuulla pitkästä aikaa. mielestäni ruotsi on oikeasti kaunis ja käyttökelpoinen kieli. pitkän saksan lukeneena en ole koskaan ymmärtänyt tovereiden tuskailuja ruotsin kieliopin vaikeudesta. naurettavan helppoa! naurettavan loogista! naurettavan vähän poikkeuksia!

...

mitäs nyt muuten viime päivistä kertoisi. olen aloittanut joululahjakutomisprojektit. pienten kätteni tuotoksia on sitten piru vieköön myös arvostettava. joulukuume nousee jo ihan mukavasti, olen jo suunnitellut joulukortteja ja ostanut pari lahjaa. myös tiikerityttöjen pikkujoulut ovat suunnitelmissa! vaikka pori ei olekaan mikään jouluisin kaupunki, täällä kun on todennäköisesti pimeää ja räntäistä läpi talven, niin eiköhän tunnelma saada kattoon silti.

opinnäytetyö etenee myös noin neljän (4 !) sivun päivävauhdilla. paree onkin, kun olen uhonnut palauttavani sen jo 2.11. puuttuu enää reilut 20 sivua tekstiä!

... 

voisin kuunnella loputtomasti miljoonsadetta, j.karjalaista ja tuomari nurmiota. musiikkimakuni on keski-ikäistynyt...

"Epäkypsän miehen merkki on, että hän haluaa kuolla jalosti jonkin asian puolesta, kun sitä vastoin kypsän miehen merkki on, että hän haluaa elää nöyrästi jonkin asian puolesta."

psykoanalyytikko Wilhelm Stekel

Loistava elämänohje jokaiselle.

hei!

seuraa ruokamietintöjä, materiahehkutuksia ja muita turhia juttuja.

käytiin syömässä sahassa äsken, ja oon ihan ähkyssä. söin ison möhkäleen kanaa pitkästä aikaa, ja vuohenjuustoa ja kermaisia perunoita. aluksi ruoka oli tosi hyvää, mutta sitten aloin ajatella vuohta ja maistoin sen juustostani. tuntui myös tosi hassulta, kun kana narskui hampaissa. viime aikoina olen syönyt niin kevyesti tuohon ravintolaruokaan verrattuna, ettei ole ihmekään, jos iso annos kolminkertaisesti raskasta ruokaa sai vähän tiukat fiilikset aikaan vatsalaukussani. tuli vielä nautittua alkupalojakin, nimittäin mozzarellatankoja ja valkosipulidippiä. ne olivat kyllä jumalaisen hyviä.

oon oikeasti tullut siihen tulokseen viimeaikaisesta ruokavaliostani, että kun syö mahdollisimman vähän lihaa, niin jaksaa paremmin. voin syödä lihaa, jos joku muu ostaa ja tekee siitä ruokaa. näin on käynyt parin kuukauden (?) aikana muutaman kerran. syön mereneläviä kyllä, koska se on ravinteellisesti suositeltua toimintaa. nykyään mulla on syömisenkin jälkeen kevyt, mutta kylläinen olo, eikä tee mieli painua välittömästi päiväunille ruokapöydästä noustua. tulee myös syötyä tosi paljon monipuolisemmin, kun kokeilee ennakkoluulottomasti kaikkia kasviksia ja niiden yhdistelmiä. nautin erikoisempienkin ruoka-aineiden käyttämisestä ja kokeilemisesta. esimerkiksi kuskus ja hummus ovat tulleet meidän keittiöömme jäädäkseen. lihattoman ruoan maailma on ihanan ekologinen, raikas, jännittävä, tuoksuva, etninen, mausteinen ja maistuva.

suosittelen ihan kaikille vaikkapa vain yhtä lihatonta päivää viikossa. tai pari sellaista putkeen, jotta voi vertailla olotiloja paremmin. unohda hetkeksi aneeminen jauhelihakastike ja paista pannulla sieniä, kasviksia ja juureksia!

ollakseni taas vaikuttamatta miltään pyhimykseltä, niin taisinpa tuossa yksi päivä ostaa elämäni ensimmäiset nahkasaappaat. rakastan niitä. tulee ihanan naisellinen, aikuinen ja kaunis olo ne jalassa. ne olivat juuri sellaiset, joita olin etsinyt. korottomat, pyöreäkärkiset, eivät liian pitkävartiset, karvavuoriset eli lämpimät ja silti sirot ja suloiset. ne oli heti pakko ostaa (andiamosta 70 euroa pssssst!). nyt en mitään muita enää pitäisikään.

tänään harhailtiin keskustan vaatekaupoissa ja sellaisissa liikkeissä, joissa ei yleensä tule käytyä. ostimme esimerkiksi keittiövälineitä keskustan erikoisliikkeestä perinteisen sittarin sijaan. onko tämä nyt kamalan porvaria, aikuista ja urbaania? itselle tuli kyllä vaan hyvä olo erikoistuneen, paikallisen yrityksen tukemisesta. käytiin myös kahvilla ihanassa, edullisessa mäkilän leipomon kahvilassa torin laidalla. en ollut ennen käynyt siellä. join kookoskaakaon ja söin kinuskiviinerin. munkaltaiselle kookosnarkkarille se kaakao sopi kuin...kuin...jotakin johonkin. silmät rävähtivät auki ensimmäisen siemauksen jälkeen. olisin voinut vaikka toisen samanlaisen ryystää heti perään.

sain myös puolison kustantamana uuden, hyvän shampoon ja pitkästä aikaa kuulumiset ja halauksen lempparishampoomyyjältäni, jonka tukka oli vaihtanut väriä ihanaksi avaruuspinkiksi kuin suoraan tokion kaduilta. tokiosta tuli mieleen, että katsottiin eilen babel ja oli se vaan taas hyvä. herätti vieläkin suurempia tunteita kuin ensimmäisellä katselukerralla. se elokuva on upea sekoitus kulttuureja ja tarinoita maailman eri laidoilta. tekisi mieli katsoa pian amores perros, saman ohjaajan aiempi elokuva.

jännää, miten paljon kaikkea nyt on. olen alkanut taas muistaa, miten paljon hyviä tyyppejä tunnen, ja haluaisin pitää heihin enemmän yhteyttä. toisaalta taas pitäisi olla nenä kiinni ruudulla opparia tehden, jotta valmistuisi jouluksi. sitten on tuo mahtava työharjoittelukin ja monia omia muita projekteja. lokakuu ei tosiaan ole enää synkistelykuukauteni, niin kuin sillä joskus oli tapana olla. nyt nautin pimenevistä, tunnelmallisista illoista, raikkaasta syysilmasta, puuhailusta, teen juomisesta ystävien kanssa, kotona olemisesta rakkaan kanssa, lehtien lukemisesta...ihan kaikesta.

olen tässä pari päivää kuunnellut afrikkalaisia heimo- ja riittilauluja mielenkiintoisine säestyksineen, ja fiilis on kuin tuossa julmahuvin sketsissä. repeän aina välillä, kun muistan sen. kehtaakohan näitä kuunteluttaa lapsilla ollenkaan, saati laittaa niitä tanssimaan itsetehdyt naamarit päässä. olisiko se jo jonkinlaista kulttuurinpilkkaa, kun ei mulla ole hajuakaan aidoista afrikkalaisista riiteistä? voihan sitä toisaalta aina tehdä oman, suomalaistetun version.

tästä tulee hyvin luova syksy, ja se on mahtavaa! opinnäytetyöni tekeminen on oikeastaan vain mukavien tarinoiden kirjoittelua ja kuvien piirtämistä. työharjoittelussa saan järkätä kokonaisen afrikkaviikon askarteluineen ja omine kertomuksineni lapsille. äsken vielä ystävä ehdotti runo-valokuvaus-yhteistyötä, josta innostuin suuresti. näiden lisäksi aion kutoa ja harrastaa innovatiivista ruoanlaittoa. luovuutta on niin monenlaista! mun mielestä pukeutuminenkin on luovuutta.

kaikki itsensä ilmaiseminen on arvokasta ja hienoa, innostavaa ja inspiroivaa. enkä sano, että olisin mikään maailman paras missään. itseilmaisussa tekeminen on melkein tärkeämpää kuin lopputulos. voi kun kaikki löytäisivät oman tapansa ilmaista itseään ja purkaa tuntemuksiaan luovaan tekemiseen. voi kun koulumaailmassakin tajuttaisiin tämä kaikkien säästötoimien keskelläkin. taito- ja taideaineiden tuntimäärien vähentäminen on syvemmän kuopan kaivamista nuorisolle. luokan hiljainen ja syrjitty voi saada suuria onnistumisen kokemuksia kuvaamataidon tunneilla ja jaksaa sen takia käydä koulussa.

luovaa syksyä kaikille! löytäkää oma juttunne ja kokeilkaa uusiakin monipuolisesti. käsillä tekeminen virkistää mieltä.

ps. porin anttilassa oli kaikki scandinavian music groupin levyt hintaan 5,99. nyt on oiva tilaisuus täydentää levyhyllyä ensiluokkaisella musiikilla!

tämä soi ja olo on hirmuisen hyvä. mulla on kaulassa uusi lintukoru, joka tuli tänään postissa. sen ja nektariiniteetä lähetti minulle hyvin rakas tyttö kaukaa pohjoisesta. piti lähteä ihan kohta kaupungille tapaamaan kavereita, mutta suunnitelma muuttui helpommaksi ja olenkin menossa ihan naapuriin sateisten oikokadun ja kiertokadun kautta. kaikesta kalseudesta huolimatta rakastan syksyn sateita, pehmeää alkuillan hämäryyttä ja tulen väreissä hehkuvia puita.

tuntuu kuin voisi kävellä kymmenen senttiä asfaltin yläpuolella. elämä on parasta huumetta ja niin suloista ja pehmeää, että siihen voisi upota.